Kaarina Kuuntytär (II)

Kaarinan saavuttua makuukamariinsa, hän laski kynttelikön pukeutumispöydän päälle ja vilkaisi nopeasti kuvajaistaan hieman sameaksi käyneestä peilistä. Hänen ihonsa loisti luunvalkoisena ja hänen silmänsä olivat kuin kirkkaista kirkkain taivaan sini. Mutta hänen peilikuvassaan oli kuitenkin ripaus jotain haurasta ja särkyvää, ehkä myös aavistus pelkoa. Kaarina sammutti ripeästi kynttilät, riisui satiinileninkinsä ja pujahti brokadiverhojen suojaamaan suureen sänkyynsä.

Kun Kaarina viimein raotti katossängyn paksuja verhoja, hän näki, miten keskipäivän auringon kultaiset säteet jo lankesivat lattialankuille. Kaarina haukotteli raukeasti. Hän mietti illalla järjestettäviä naamiaistanssiaisia, joihin hän aikoi uhkarohkeasti osallistua. Ajatus siitä kutitti hänen sisintään merkillisesti, sillä tanssiaisista saattoi seurata mitä tahansa. Kaarina tiesi, että oli äärimmäisen vaarallista osallistua tanssiaisiin kuumetautivaaran aikaan. Lisäksi kaikki tanssiaisiin osallistuvat henkilöt olivat luonnollisesti aristokraatteja, sen Kaarina tiesi varsin hyvin. Niinpä siis Kaarinakin tulisi illalla olemaan sellainen – aito siniverinen aristokraatti. Hän olisi illalla Markiisitar Caterina di Corelli, rikas ja nuori leski, jonka sukujuuret olivat Italian ylhäisaatelistossa. Kaarina oli kehittänyt mahdollisimman uskottavalta kuulostavan tarinan siltä varalta, että joku sattuisi sitä häneltä tanssiaisissa tiedustelemaan. Naamiot takasivat tanssiaisissa tietyn yksityisyyden, mutta silti oli hyvä varautua kertomaan joitain ykityiskohtia henkilöllisyydestään.

Kaarina oli aiemmin kiinnittänyt huomionsa linnan alakerran Salongissa olevaan taidokkaaseen naisen muotokuvaan, jonka alle oli liitetty nimi Markiisitar Caterina di Corelli. Tuossa maalauksessa oli jotain hyvin vangitsevaa ja se erottui selvästi salongin seiniä koristavista muista muotokuvista. Muotokuvassa hätkähdyttävän kaunis nuori nainen katsoi suoraan ulos maalauksesta, hänen vaalean sinisen satiinipukunsa kimmeltäessä eteerisesti ikkunasta lankeavassa kuunvalossa. 

Maalauksen Caterina oli alkanut yhä enemmän ja enemmän kiehtoa Kaarinan mielikuvitusta. Kaarina oli usein miettinyt, millaista elämää maalauksen Caterina oli mahtanut viettää. Hänen elämäänsä epäilemättä kuuluivat ainakin naamiaistanssiaiset, jotka olivat ylhäisön muotihuvia. 

Kaarinalla oli tanssiaisia varten teetettynä miltei tismalleen samanlainen puku, joka Caterinalla oli yllään maalauksessa. Puku oli hohtavan vaalean sinistä silkkiä ja siinä oli luilla tuettu miehusta, mikä puki Kaarinan naisellista pehmeyttä hienostuneen sulokkaasti.  Hihansuiden pitsit olivat runsaat ja korostaisivat juuri oikealla tavalla tansseissa tehtäviä siroja käden ojennuksia. Kaarina oli opetellut tanssien monimutkaisia kuvioita huolella ja hänen sirojen käsiensä liikkeet olivatkin jo taidokkaan hallittuja. Silti Kaarina pelkäsi, että jokin yksityiskohta paljastaisi tanssiaisissa hänen alhaisen syntyperänsä. 

Kaarina muisti edelleen selkeästi sen nöyryyttävän päivän, kun hän oli seisonut ruskean arkisessa pellava puvussaan Vicomten linnan eteisaulassa kori täynnä linnan väelle tuotuja tuoreita mansikoita. Tuona musertavana päivänä hän oli ymmärtänyt kuilun, joka hänen ja linnan asukkaiden välillä vallitsi. Tuolloin hänen sisällään oli myös herännyt outo halu päästä kokemaan elämää tuon viehättävän linnan seinien sisällä. Siihen oli kaiketi ollut myös oma vaikutuksensa pöyhkeällä Clevesin Herttualla, joka oli laskeutunut alas eteishallin kiviportaita riikinkukon elkein ja ottanut koko korillisen mansikoita Kaarinan käsistä. Herttua oli katsonut hänen lävitseen kuin Kaarina olisi ollut näkymätön - pelkkää ilmaa. Kaarina oli hymyillyt, mutta Herttua oli vain kääntynyt ympäri muodikkailla koroillaan ja jättänyt Kaarinan seisomaan hämmentyneenä niille sijoilleen.  

 -----

Illan lähestyessä jännitys Kaarinan sisällä kasvoi kasvamistaan. Kun hän kiinnitti nauhoilla mustaa samettinaamiota peilin edessä kasvoilleen, hän huomasi, miten hänen povensa kohoili puvun miehustan alla hermostuneen tiheästi. Kaarina sipaisi vielä hieman puuteria kasvoilleen ja samalla myös hiuksiinsa. Sitten hän vielä tarkasteli lopuksi peilistä näkyvää kuvajaistaan. Jalokivet kimalsivat hänen korvissaan ja loivat varjon hänen pitkälle, kapealle kaulalleen. Kaulansa siroutta Kaarina oli korostanut sitomalla sille kapean, ruusukkeella koristellun samettinauhan. Kauneuspilkku vasemmassa poskessa oli juuri oikean kokoinen ja muotoinen tehdäkseen autenttisen vaikutelman.
Yllätäen Kaarina hätkähti. Aivan kuin häntä olisi tuijottanut sameasta kuvastimesta joku täysin vieras henkilö – Markiisitar Caterina di Corelli. Kaarina asetteli tyytyväisenä paksun viitan hartioilleen ja pujotti jalokivin koristellut kätensä viileiltä tuntuviin silkkihansikkaisiin. Sitten hän otti viuhkan käteensä ja poistui huoneestaan vedossa väreilevän lepattavaa kynttelikköä kantaen.